torstai 23. kesäkuuta 2011

Huonekasvien sukupuu 2, paljassiemeniset

Araukaria, Wikipediasta.
Huonekasvien sukupuu -artikkelisarja alkoi itiökasveista kertovalla artikkelilla. Kun itiökasvit hallitsivat paleotsooista maailmankautta noin 250-400 miljoonaa vuotta sitten, oli seuraavaksi siemenkasvien vuoro. Niistä ensimmäinen aalto olivat paljassiemeniset - havupuut, käpypalmut ja neidonhiuspuut. Niiden joukossa on muutamia mielenkiintoisia ja kohtuullisen suosittujakin huonekasveja, ja niiden alkuperään ja sukulaisuussuhteisiin perehdytään tällä kertaa.


Paleotsooinen maailmankausi eli elämän vanha aika loppui 250 miljoonaa vuotta sitten permikauden lopun massasukupuuttoon. Se on yhä maapallon historian suurin sukupuuttoaalto: noin 96 % kaikista tuolloin eläneistä lajeista katosi. Tarkat syyt ovat vielä epäselviä, mutta joka tapauksessa permikauden loppuun liittyy nopeita, hurjia muutoksia ilmakehän koostumuksessa ja lämpötilassa. Yksi harvoista eliöryhmistä, joka näyttää itse asiassa hyötyneen massasukupuutosta, oli paljassiemeniset kasvit. Ne olivat maapallon hallitseva kasviryhmä seuraavat sata miljoonaa vuotta eli lähes koko dinosaurusten hallituskauden ajan, ja alkoivat vasta liitukaudella antaa tietä kukkakasveille.

Cordaites-fossiili, Wikipedia
Paljassiemeniset eivät kuitenkaan syntyneet permikauden lopulla, vaan olivat olleet olemassa jo hyvän aikaa. Ne vain olivat jääneet erilaisten itiökasvien, siemensaniaisten ja muiden nykymaailmassa oudoilta tuntuvien puiden varjoon. Paljassiemenisten sukupuun kolme päähaaraa - käpypalmujen haara, neidonhiuspuun oksa ja havupuuhaara - olivat eriytyneet toisistaan jo kivihiilikauden tienoilla noin 300 miljoonaa vuotta sitten. Niihin aikoihin eli hyvin yleinen ja monilajinen, hienoista fossiileista tunnettu suku nimeltä Cordaites, jonka on jopa arveltu olleen kaikkien nykyajan paljassiemenisten yhteinen esi-isä. Se on aivan mahdollista, mutta harmi kyllä tällaisia arvauksia on jokseenkin mahdotonta todistaa.

Cordaites näyttää kasvaneen kivihiilikauden lämpimillä, kosteilla turvesoilla. Kuten nimestä voi päätellä, kivihiilikaudella syntyi suuri osa siitä kivihiilestä, jota ihmiset nykyään polttavat, ja siitä osa on litistettyä Cordaitesta. Elintavoiltaan puu ilmeisesti muistutti nykypäivän Floridan soilla kasvavia sypressejä, jotka saattavat kohota aivan seisovasta vedestä. Sen lehdet tosin olivat nauhamaisen litteitä eivätkä neulasmaisia.

Kasvien sukupuun tutkimus on ylipäätäänkin vasta alussa, mutta paljassiemenisten kohdalla tilanne on vielä keskeneräisempi ja kaoottisempi kuin kasveilla yleensä. Nykykäsitys niiden sukupuusta näyttää suunnilleen tältä:
Varhaisin omaan suuntaansa haarautunut ryhmä lienee ollut käpypalmujen porukka. Ne olivat dinosaurusten aikaan yleisiä ja monimuotoisia. Vaikuttaa siltä, että käpypalmujen luotaantyöntävä ulkonäkö - karhea, okainen runko ja kovien, piikkisten lehtien viuhka - on syntynyt suojelemaan niitä kasveja syöviltä dinosauruksilta. Vaikka dinosaurukset ovat olleet poissa jo pitkään, kasvit ovat säilyttäneet kerran hyväksi havaitun kasvutavan. Lisäksi monissa lajeissa on ärhäkkää hermomyrkkyä.

Ceratozamia hildae, Wikipediasta
Käpypalmut ovat olleet harvinaisia jo pitkään. Nykyään elävistä noin 300 lajista peräti lähes kaksisataa on uhanalaisia, mikä lienee suurimpia uhanalaisuusprosentteja maailmassa. Yksittäiset kasvit ovat kyllä pitkäikäisiä ja kestävät monenlaisia rasitteita, mutta siemenet ovat luonnossa tavattoman huonoja itämään ja kilpailemaan muiden kasvien kanssa. Niinpä monen lajin luonnonpopulaatiot pyörivät muutamissa sadoissa puissa, mutta keräämällä vaikkapa vain yhden puuyksilön tuottamat siemenet ja kasvattamalla ne kasvitieteellisessä puutarhassa, voidaan lajin populaatio moninkertaistaa.

Vaikuttaa siltä, että käpypalmut eivät ole menestyneet enää aikoihin, mutta ne ovat hyvin, hyvin hitaita kuolemaan sukupuuttoon. On aivan mahdollista, että uhanalaiset käpypalmut ovat tehneet hidasta kuolemaa jo miljoonia vuosia ennen kuin ihmisetkään ovat saapuneet niitä kaatamaan. Nykyään kasvupaikkojen tuhoutuminen on niiden suurimpia uhkia.

Huonekasveina käpypalmuista yleisimpiä on japaninkäpypalmu Cycas revoluta. Se kuuluu verraten moderniin Cycas-sukuun, joka ilmaantuu fossiiliaineistoon vasta dinosaurusten sukupuuton jälkeen, alle 65 miljoonaa vuotta sitten. Käpypalmujen mittapuulla suvun jäsenet ovat myös varsin menestyneitä: lajeja tunnetaan noin sata, joskin niistäkin yli puolet on uhanalaisia. Japaninkäpypalmu on Aasian ja Australian tropiikkiin keskittyneen suvun pohjoisin laji, ja elää nimensä mukaisesti Japanissa. Sekin luokitellaan luonnossa silmälläpidettäväksi, mutta aivan uhanalainen se ei vielä ole.

Samiakäpypalmu
Toinen suosittu huonekasvi on samiakäpypalmu Zamia pumila. Se kuuluu käpypalmujen toiseen päähaaraan, josta Cycas-palmujen linja erosi yli 180 miljoonaa vuotta sitten. Zamia-suku on amerikanserkkuja: niiden elinalue ulottuu Yhdysvalloista Boliviaan. Samiakäpypalmu on tropiikin kasvi, alun perin kotoisin Länsi-Intian saaristosta ja Dominikaanisesta tasavallasta. Luonnossa senkin selviytyminen on uhattuna: Punainen lista luokittelee sen silmälläpidettäväksi.

Käpypalmujen joukossa olisi helppohoitoisia, kauniita huonekasveja joukoittain, mutta suurin osa niistä on niin uhanalaisia, ettei niitä päädy koristekasveiksi (ja hyvä niin), mutta ne satakunta yleisempääkin lajia ovat jostain syystä jääneet muiden huonekasvien varjoon. Toki käpypalmujen hidaskasvuisuus tekee niistä kohtuullisen kalliita verrattuna vaikkapa varsinaisiin palmuihin, joille ne eivät ole läheistä sukua.

Neidonhiuspuu
Sukupuussa okaisten käpypalmujen ja piikkilehtisten havupuiden väliin asettuu hieman yllättäen hento ja pehmeälehtinen neidonhiuspuu. Neidonhiuspuun kehityshaara on sinnitellyt geologisesta kaudesta toiseen jo kolmisensataa miljoonaa vuotta käytännöllisesti katsoen täysin muuttumattomana. Lajeja ryhmässä ei ole koskaan ollut montaa: neidonhiuspuut ovat huonoja lajiutumaan, mutta vielä huonompia kuolemaan sukupuuttoon. Ryhmän ainoana lajina kymmeniä miljoonia vuosia sinnitellyt neidonhiuspuu Ginkgo biloba on kuollut luonnosta sukupuuttoon, ehkä jo vuosituhansia sitten, mutta taas se selvisi kuin ihmeen kaupalla: kiinalaiset munkit olivat ehtineet ottaa kasvin viljeltäväkseen. Nykyään kasveja on miljoonittain eri puolilla maailmaa, joten ikivanha kehityshaara on taas turvassa.

Kiinasta, Xitianmu-vuoren rinteiltä on tosin löydetty hajanaisia neidonhiuspuita, jotka saattavat olla alkuperäisen villin populaation edustajia. Punainen lista määrittelee nämä selviytyjät uhanalaisiksi.

Welwitschia, Wikipediasta
Ephedra, Wikipediasta
Käpypalmut ja neidonhiuspuut olivat vielä kohtuullisen selviä tapauksia, mutta kummallisuuksiin törmätään, kun lähdetään selvittelemään havupuulinjan keskinäisiä sukulaisuussuhteita. Vaikuttaa siltä, että yhä elävien paljassiemenisten suurimmat kummajaiset sijoittuvat tuttujen havupuiden keskelle: kummalliselta lonkerovyyhdiltä näyttävä aavikkokasvi Welwitschia, aivan tavallisen trooppisen köynnöksen oloinen Gnetum ja lääkekasvi Ephedra saattavat olla kotoisten mäntyjen ja kuusien läheisimpiä sukulaisia. Muut havupuut, kuten sypressit ja araukaariat, olisivat sitten kaukaisempia serkkuja. Toisaalta on ehdotettu myös, että tämä kummajaisjoukko (Gnetophyta nimeltään) olisikin kukkakasvien lähin sukulaisryhmä. Ehkä asiaan vielä joskus saadaan selvyyttä, mutta tällä hetkellä luokittelu on kaikkea muuta kuin valmis.

Laajat havupuumetsät levittäytyivät monelle mantereelle trias- ja jurakausilla, dinosaurusten valtakauden alkupuoliskolla. Nykyisenkaltaiset kovakuoriset kävyt kehittyivät jurakaudella, ja niiden arvellaan syntyneen suojelemaan arvokkaita siemeniä sauropodidinosauruksilta. Myös kovat, terävät neulaset ja voimakas haju voivat olla samaa perua. Nykyään harva eläin syö havupuita, oletettavasti koska ne ehtivät kehittää hurjan arsenaalin kemiallisia ja mekaanisia puolustuskeinoja ollessaan planeetan runsaimman ravinnonlähteen asemassa.

Havumetsää Sri Lankan vuorilla
Havupuut kestävät neulasten ja omalaatuisen biokemiansa ansiosta hyvin sekä kuivuutta että pakkasta (ne kun ovat kasville hyvin samantapaisia haasteita), ja siksi ne menestyvät etenkin täällä pohjoisessa. Pohjoisella havupuuvyöhykkeellä asuvalle voi tulla yllätyksenä, että muualla maailmassa havupuut eivät ole kovinkaan yleisiä. Lämpimämmillä seuduilla niitä voi tavata korkealla vuorilla (kanarianmäntymetsiä voi bongata vaikkapa Teneriffalla) tai Välimeren alueen kuivilla pensaikkoseuduilla. Araukaariametsiä voi kuitenkin tavata trooppisesta Uudesta-Guineasta ja Uudesta-Kaledoniasta, komeat podokarpukset kasvavat Australiassa ja sypressit Floridan soilla. Maailmanlaajuisesti havupuita on noin 630 lajia, mikä on verraten vähän, mutta toki paljon enemmän kuin käpypalmujen kolmesataa tai neidonhiuspuiden yksi laji.

Joulukuusten suosion imussa havupuut ovat saaneet hieman näkyvyyttä joulunajan koristekasveina, vaikka ne muuten ovatkin huonekasvimarkkinoilla jokseenkin näkymättömiä. Joulun alla erilaisissa asetelmissa on kaupan tuijia ja sypressejä, jotka tosin ovat hyvin hankalia pitää elossa joulunpyhiä pidempään. Pitkäaikaisempi ilo on araukaarioiden heimoon kuuluvasta huonekuusesta (Araucaria heterophylla). Jos sille onnistuu järjestämään sopivat olot, pikkuinen kuusi voi elää vuosikymmeniä. Alkujaan tämä kasvi on kotoisin ainoastaan pikkuruiselta Norfolkin saarelta Australian itäpuolelta, missä se edelleen elää vaarantuneena. Norfolk ja läheinen Lord Howen saari ovat kuitenkin kääntäneet erikoisen kasvillisuutensa voitoksi, ja huonekuusen lisäksi kentiapalmua (Howea forsteriana) kasvatetaan siellä myyntiin suuria määriä.
Huonekuusia kotiseuduillaan Norfolkilla, Wikipediasta.
Havupuiden evoluutiosta puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta Wollemiaa. Nämä havupuut ovat läheistä sukua araukaarioille, mutta vielä 90-luvulla ne tunnettiin vain fossiileista. Eikä edes aivan tuoreista fossiileista, vaan jurakauden alusta 200 miljoonan vuoden takaa. Ne löydettiin uudelleen vuonna 1995, jolloin muuan riistanvartija retkeili Wollemin luonnonpuiston luotaantyöntävämmissä osissa, ja törmäsi omituisen näköisiin puihin. Näin elävä fossiili löytyi vain reilun sadan kilometrin päästä Sydneyn miljoonakaupungista.

Wollemia, Wikipediasta.
Puita oli jäljellä enää nelisenkymmentä yksilöä (nekin geneettisesti identtisiä, ilmeisesti yhden ainoan kasvin klooneja), ja laji lienee ollut matkalla samanlaiseen hitaaseen sukupuuttoon kuin monet käpypalmut. Laji luokiteltiin äärimmäisen uhanalaiseksi, ja sitä se on yhä vajaalla sadalla luonnonvaraisella kasvillaan. Wollemiaa alettiin välittömästi suojella aktiivisesti ja kasvattaa kasvitieteellisissä puutarhoissa. Muutamassa vuodessa ne tulivat kaupalliseen myyntiin, ja nykyään Wollemian voi tavata miltei missä tahansa. Kävi nimittäin ilmi, että trooppisesta kotiseudustaan huolimatta kasvi sietää niin kuivuutta kuin pakkastakin aina kymmeneen asteeseen saakka. Onkin todennäköistä, että se on alun perin ollut levinnyt paljon laajemmalle, mutta vähitellen sen levinneisyysalue on kutistunut pikkuruiseen asumattomaan laikkuun Länsi-Australian vuorilla. Nyt myös Wollemian tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta, kun tuhannet viljelytaimet tuntuvat olevan kuin kotonaan eri puolilla maapalloa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...