Siirry pääsisältöön

Raitoja!

Vajaa vuosi sitten viime syksyn alkupuolella huonekasviviidakkoani koristamaan saapui säilätuutti (Vriesea splendens). Aikaisemmin olin törmännyt tähän kasviin eräällä Viherlandiaan suuntautuneella retkellä, kun miespuolinen kaverini osti tämän itselleen. Jo silloin ajattelin, että siinäpä on jännittävä kasvi. En kuitenkaan silloin napannut kasvia mukaani, nyt jo unohtuneesta syystä. Jäin kuitenkin miettimään säilätuuttia ja sen ihastuttavaa seepraraidallista ruusuketta. Joten kun seuraavan kerran kohtasin sen myymälässä, niin kotiinhan se lähti. 



Säilätuutti kuuluu ananaskasveihin, eli bromelioihin, joiden ihmeellisestä monimuotoisuudesta Maija kirjoitti aiemmin kattavan artikkelin. Kasvi on kotoisin Etelä-Amerikan koillisosista, eli Venezuelan, Guyanan ja Ranskan Guyanan alueilta. Säilätuutti kasvaa luonnollisessa elinympäristössään korkealla puiden oksanhangoissa ja muissa kolosissa epifyyttikasvina. Kasvi kerää vettä pääasiallisesti lehtiruusukkeeseensa ja sen juuristo on varsin heikko. Ravinteita kasvi kerää niin ikään lehtiruusukkeen kautta sinne varisevasta orgaanisesta aineksesta, kuten lehtien ja oksien kappaleista sekä epäonnisista hyönteisistä. Väritykseltään tummien ja vaaleiden raitojen kirjoman kasvin raidoitus vaihtelee siten, että kasviyksilö voi näyttää pohjaväriltään joko tummalta tai vaalealta. Raidallisuus vaihtelee myös saman kasviyksilön sisällä eri-ikäisissä lehdissä. Oma emokasvini oli selkeästi vaalearaidallinen tummalla pohjalla, ja siltä myös sen taimien vanhemmat lehdet näyttävät. Uusimmat lehdet ovat kuitenkin vaaleampia, tummin raidoin. Saapa nähdä, millaisia kasveja niistä kasvaakaan.

Tummia raitoja vaalealla pohjalla (kuva Rollins Collegen kasvihuonesivu).

Heikon juuristonsa ja epifyyttiluonteensa takia säilätuuttia kasvatetaan yleensä kokoonsa nähden pienessä ruukussa. Kasvia voi kasvattaa oman kokemukseni mukaan turpeen ja hiekkaisen kaktusmullan sekoituksessa, mutta voipa sitä joidenkin lähteiden mukaan kasvattaa myös ruukunkappaleilla ja kuorikkeella ilmastetussa orkideamultasekoituksessa. Säilätuutti voisi niin ikään viihtyä myös ison puunkappaleen painanteessa rahkasammaleen, turpeen ja kuorikkeen sekoituksessa, mikäli haluaa tavoitella aitoa epifyyttitunnelmaa. 

Säilätuuttini vasta ostettuna, täydessä kukassa. 

Kastelu hoituu parhaiten lehtisuppilon kautta, ja kasvilla tulisi aina olla suppilossaan hieman vettä. Omaa säilätuuttiani olen kastellut muutaman kerran viikossa siten, että noin kerran viikossa kastelen reippaammin, jotta suppilosta valuu vettä myös kasvualustaa kostuttamaan. Luonnollisesti liika kasteluvesi tulee kaataa aluslautaselta pois kastelun jälkeen. Säilätuuttini on saanut talvisin lehtisuppiloonsa myös merileväuutteella terästettyä kasteluvettä, ja kesällä lannoitan sitä kasteluveden mukana Biolanin luonnonravinnenesteellä. Reilumpien kastelukertojen välillä annan kasvualustan kuivahtaa pinnalta muutaman sentin syvyyteen ja kastelen sillä välin ainoastaan lehtisuppilon kautta. Kasvualustan jatkuva märkyys kun voi johtaa heikon juuriston mätänemiseen.

Epifyyttikasvina säilätuutilla on
kokoonsa nähden
heikko juuristo. 
Valaistuksensa suhteen säilätuutti ei ole kovin nirso, mutta hämärässä sen väritys haalistuu ja kukinta saattaa jäädä välistä, eikä se viihdy kesällä suorassa paahteessa. itä- tai länsi-ikkuna olisi paras vaihtoehto, mutta kasvi pysyttelee hengissä myös pohjoisikkunalla. Talvella kasvin voi viedä eteläikkunallekin, jotta se saa tarpeeksi valoa. Kotiseutujensa kasvupaikkoja parhaiten jäljittelevä runsas hajavalo on kasville ihanteellisinta. 

Säilätuutti on useiden muiden bromelioiden tapaan melko hidaskasvuinen, ja kukkii yleensä vain kerran. Kukinnon jälkeen emokasvi muodostaa lehtiruusukkeensa keskelle muutaman uuden taimiruusukepoikasen samalla, kun se itse aloittaa hitaan kuolemansa. Monesti huonekasviharrastajat hämmästelevät sitä, kuinka jo kerran kukkinut kasvi aloittaa uudestaan kukkimisen. Useimmiten kyse on kuitenkin näiden lehtiruusukkeen sisään muodostuneiden uusien kasvien kukinnosta. Kun säilätuutin poikaset ovat kasvaneet sen verran isoiksi, että ne vievät kaiken tilan emokasvin nahistuvassa ruusukkeessa, on aika jakaa ne omiin ruukkuihinsa aloittelemaan itenäistä elämää. Minulla tähän meni noin puolisen vuotta, kunnes poikaset olivat kasvaneet noin kaksi kolmasosaa emonsa kokoon nähden. Kuluneella viikolla sitten päätin viimein irrottaa poikaset emostaan. 

Kuten kuvasta näkyy, poikasilla on jo melkoisen ahdasta ruusukkeessa.

Useimmat lähteen neuvovat irrottamaan säilätuutin sivuversot emokasvin tyveltä terävällä veitsellä, mutta nämä lähteet käsittelevät sitten ilmiselvästi joitain toisia bromelioita, sillä säilätuutin versot kasvavat emoruusukkeen sisään. Niinpä ainoa tapa saada poikaset irroitettua elinkelpoisina on emoruusukkeen hajottaminen kokonaan. Itse irrotin varovasti nahistuvat emoruusukkeen lehdet kasviin muodostuneen kahden poikasen ympäriltä, jonka jälkeen leikkasin varovasti terävällä veitsellä poikaset irti toisistaan. Molempiin puoliskoihin jäi emokasvin juuristoa. 

Emokasvin lehtien irrottaminen... 
... ja poikasten erottaminen toisistaan.

Tämän jälkeen istutin poikaset omiin ruukkuihinsa turpeen ja kaktusmullan sekoitukseen. Kastelin kasvien kasvualustan läpikotaisin, jonka jälkeen ne siirtyvät normaaliin kastelurytmiin. Pidän niitä aluksi poissa välittömästä auringonpaisteesta hieman hämärässä, mutta ensi viikolla siirrän ne jo takaisin kasviviidakkooni ja lähemmäs ikkunaa. 

Uudet säilätuutit omissa ruukuissaan.
Säilätuutti on osoittautunut kauniiksi ja näyttäväksi huonekasviksi, joka kukki- essaan näyttää hyvin erikoiselta ja ansaitsee kunniapaikan kasvikoko- elmassa, mutta kukkimis- aikansa ulkopuolellakin kaunistaa ikkunaa kauniin raidallisilla lehdillään. Kasvi on ehdottomasti osoittautunut vaatimansa, hieman tavanomaisesta poikkeavan kastelun arvoiseksi lisäksi viidakkoon ja sitä voikin suositella kaikille huonekasviharrastajille, jotka haluavat näyttävän kasvin kokoelmiinsa. Säilätuutti on myös kohtuullisen helppo ja siten turvallinen tapa tutustua bromelioihin, sillä sitä helppohoitoisempia heimon edustajia lienevät ainoastaan muutamat muut lajit, kuten piilokukat.

Kommentit

Lukijoiden suosikit

Kaikki mitä halusit tietää japaninkäpypalmusta

Japaninkäpypalmu (Cycas revoluta) on yksi suosikkihuonekasveistani, vaikka suhteemme onkin täynnä ristiriitoja. Kasvi on nimittäin vaarallinen, väkivaltainen, eikä useinkaan käyttäydy niin kuin haluaisin. Mutta kaunis ja kiehtova se on, ja sen hengiltä saaminen vaatii jo taitoa.

Vaikka käpypalmuja tunnetaan toistasataa lajia, huonekasveina näkee käytännössä vain kahta. Japaninkäpypalmu on niistä ylivoimaisesti yleisempi, kun taas aiemmin esittelemäni samiakäpypalmu (Zamia pumila) on sikäli harvinainen, että sen bongaaminen kukkakaupasta on melkoinen löytö.

Mikä kasvia vaivaa? Osa 1, ripsiäiset

Aina huonekasvien kasvatus ei mene ihan niin kuin Strömsössä. Kasvit voivat kärsiä tuholaisista, kuivuudesta, märkyydestä, kylmästä, kuumasta, pimeästä tai ravinteiden puutteesta. Muun muassa. Ei ihme, että kukkasten huoltajat ovat niiden kanssa välillä hätää kärsimässä.

Tässä juttusarjassa käymme läpi erilaisia vaivoja ja öttiäisiä, jotka huonekasveja yleisesti vaivaavat. Aloitetaan kutsumattomista vieraista, joita viime aikoina on Facebookin keskusteluryhmien puheenaiheista päätellen ollut liikkeellä enemmän kuin tarpeeksi: ripsiäisistä.

Pitsiä ruukussa

Jos sinulla on tarjota vain vähän tilaa huonekasviharrastukselle, mutta haluat silti näyttävän kasvin ja olet valmis hoitamaan sitä huolella, voi tämä kasvi olla juuri sinulle sopiva.