perjantai 3. elokuuta 2012

Rumankaunis saniainen

Kaksi hirvensarvisaniaisen lajiketta. Oikealla toinen sarvisaniaislaji, kenties Platycerium superbum.
Sarvisaniaiset jakavat mielipiteitä. Toisten mielestä ne ovat rujoja, toisten mielestä perin jännittäviä. Eiväthän ne perinteisen kauniita ole nöyhtäisine, omia aikojaan ruskeiksi muuttuvine lehtineen. Toisaalta niiden persoonallinen kasvutapa ja kertakaikkinen erikoisuus tekevät niistä kiinnostavia hoidokkeja. Rumankauniiden kummajaisten suurena ihailijana olen luonnollisesti haalinut kattoni alle peräti kolme hirvensarvisaniaista.

Suomessa kaupan näkee yleensä hirvensarvisaniaista (Platycerium bifurcatum), ja harvemmin isompaa lajia, jolle en ole kertaakaan nähnyt annettavan tarkkaa lajinimeä, mutta joka kenties on mahtipontisesti nimetty P. superbum. Eksoottisesta ulkonäöstään huolimatta ne eivät ole erityisen vaativia hoidokkeja.
Hirvensarvisaniainen luonnossa, D. Robertson

Sarvisaniaiset kasvavat epifyytteinä puiden rungoilla sademetsissä ja muilla kosteilla ja kohtuullisen lämpimillä seuduilla. Noin 18 tunnettua lajia on levittäytynyt yli tropiikin: Etelä-Amerikasta Afrikkaan, Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan saakka. Hirvensarvisaniaisen (P. bifurcatum) kotiseutu on Australiassa: se on levittäytynyt kosteille, metsäisille seuduille Australian itärannikolle ja pikkuruiselle Lord Howen saarelle, joka on tullut kuuluisaksi kentiapalmun kotimaana.

Sarvisaniaiset ovat pitkälle erikoistuneet epifyyttiseen kasvutapaansa. Niiden juuret ovat pienet ja tuntuvat lähestulkoon huopamaisilta: veden tai ravinteiden keruuseen niistä on vain vähän hyötyä, mutta ne tarttuvat tehokkaasti kaarnaan. Monilla lajeilla on lehtitötterö, jonka sisälle sadevettä ja ylhäältä latvustosta putoavaa kariketta kertyy, ja hajoava karike tarjoaa saniaiselle ravinteita. Eräät, kuten P. superbum, vievät ravinteiden säästön vielä pidemmälle. Niiden lehtitötteröön kasvaa uusi lehti aina ulkoreunalle, ja samaan aikaan sisimmäksi jäänyt kuolee ja hajoaa tötterön sisälle mössöksi, jonka rippeet puolestaan käytetään seuraavan lehden kasvatukseen.

Näin omalaatuista kasvutapaa on hankala matkia kotioloissa, mutta onneksi sarvisaniaiset ovat mukautuvaisia. Ne myydään yleensä muoviruukuissa, jotka ovat kaukana parhaasta mahdollisesta astiasta, mutta silti saniaiset näyttävät pärjäilevän niissä varsin hyvin. Laiskuuttani en ole edelleenkään viitsinyt vaihtaa omiani pois alkuperäisistä muoviruukuista, vaikka niistä vanhimmat ovat olleet minulla jo useamman vuoden.

Luonnonmukaisempi kasvupaikka sarvisaniaiselle olisi reilunkokoinen puunkappale, jossa on kaarna vielä jäljellä. Saniainen sidotaan rautalangalla puunpalaan rahkasammal- ja kaarnanpalaseoksen kera, ja koko komeus ripustetaan vaikkapa seinälle koukkuun, josta se on helppo nostaa pois. Kasvitieteellisissä puutarhoissa ja lämpimien seutujen puistoissa sarvisaniaiset on usein istutettu tällä tavalla suoraan elävän puun runkoon.
Koriin istutettu flamingokukka Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Kori sopii hyvin hirvensarvisaniaisenkin kasvupaikaksi.

Toinen toimiva sarvisaniaisen kasvupaikka on ilmava kori, joka on täytetty kaarnankappaleilla (vaikkapa orkideamullalla) ja rahkasammalella. Korin voi sitten vaikkapa ripustaa amppelin tapaan haluamaansa paikkaan. Koska sarvisaniaisten juuret ovat kasvin kokoon nähden mitättömän pienet, kasvualustankaan ei tarvitse olla kummoisen kokoinen.

Upotuskastelussa ämpärissä.
Eri sarvisaniaislajit kestävät kuivuutta eri tavoin, mutta hirvensarvisaniainen ei pidä täydellisestä kuivumisesta. Kaarnankappaleelle tai koriin istutettuna se on nettilähteiden mukaan hyvä kastella vesiastiaan upottamalla noin kerran kolmessa päivässä. Muoviruukku pidättää kosteutta turhankin hyvin, joten kerta viikossa tuntuu riittävän hyvin. Lannoituksen hirvensarvisaniaiselle, kuten muillekin epifyyteille, pitäisi olla mieto: orkidealannoite upotusveteen sekoitettuna käy hyvin. Itse käytän pääasiassa akvaariovettä.

Valaistuksen suhteen sarvisaniaiset, kuten useimmat muutkaan epifyytit, eivät ole kovin niuhoja. Luonnossa ne kasvavat vaihtelevan varjoisassa ympäristössä lehvästön alla, joten suoraa auringonvaloa ne eivät kaipaa, eivätkä välttämättä siitä pidä. Ainakin hirvensarvisaniainen kyllä sopeutuu siihenkin. Runsas epäsuora valo lienee paras vaihtoehto. Myös keinovalo tuntuu kelpaavan hyvin: omat sarvisaniaiseni viettivät viime talven lähes täysin ilman luonnonvaloa akvaarion yllä olevan monimetallipolttimon valaisemina.

P. elephantotis Kaisaniemessä.
Viihtyessään sarvisaniaiset, kuten monet muutkin huonekasveina pidetyt saniaiset, voivat kasvaa todella massiivisiksi. Onneksi se ei kuitenkaan tapahdu ihan heti. Kokonsa vuoksi ne sopivat pidemmän päälle huonosti terraarioihin, vaikka muuten olisivatkin mitä mainioimpia koristuksia niin matelijoiden ja sammakkoeläinten asuntoihin kuin pelkkien koristeellisten kasvien vuoksi pidettyihinkin astioihin.

Sarvisaniaisen jakaminen on helppoa. Se kannattaa tehdä kevättalvella, helmi-maaliskuussa, kun saniainen alkaa vähitellen virkistyä talven jäljiltä. Kasvi irrotetaan kasvualustastaan ja sen juurakosta leikataan osa terävällä veitsellä. Kumpaankin uuteen kasviin pitäisi jäädä kiinni useampi hyväkuntoinen lehti, jotta ne jaksavat lähteä uudelleen kasvuun.

Myös itiöistä kasvatusta voi yrittää. Itiöt ilmaantuvat pitkiin, sarvimaisiin itiölehtiin, kun taas kasvualustan pintaa matavat pyöreät lehdet ovat steriilejä. Pikkuruisia itiöitä voi kerätä vaikkapa paperiarkin päälle. Niiden kasvatus ei ole aivan helppoa ja vaatii pitkää pinnaa, mutta onnistuu samoilla ohjeilla kuin muillakin saniaisilla. Itiöistä kasvaa pieniä, sydämenmuotoisia alkeisvarsikkoja, jotka aikanaan kasvavat edelleen pienoiskokoisiksi sarvisaniaisiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...