sunnuntai 5. elokuuta 2012

Sivilisaation kehdossa

Kesäkuussa tein aikuisikäni ensimmäisen vierailun Välimerelle, tarkemmin sanottuna Korfun vihreälle saarelle Kreikan länsirannikolle. Matkan varsinainen tarkoitus oli katsella Korfun eläimiä, maisemia ja ihmisiä kävellen luonnontieteilijä Gerald Durrellin jalanjäljissä. Aivan yhtä kiehtovaksi osoittautui toinen, odottamattomampi näkökulma saareen: olimme Välimerellä, eurooppalaisen sivistyksen kehdossa - tätä kautta maanviljely levisi Eurooppaan ja täältä ovat kotoisin lukuisat ruokakaupan hyllyltä ja kukkakaupan valikoimasta tutut kasvit.

Välimeri on maailman vanhimpia maatalousalueita, pitkäaikaisimpia korkeakulttuurien paikkoja ja useimpien länsimaisten viljelykasvien kotimaa. Alkuperäinen luonto on vuosituhansien mittaan sekoittunut erilaisiin tulokkaisiin ja viljelykarkulaisiin niin täydellisesti, että villiä ja villiintynyttä on lähes mahdotonta erottaa toisistaan.

Välimeri kertoo myös karua kieltään kestämättömän viljelyn ja sumeilemattoman metsien hakkuun seurauksista. Eikä ilmiö ole uusi: jo kreikkalaisfilosofi Platon kirjoitti nelisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua:
What now remains compared with what then existed is like the skeleton of a sick man, all that fat and soft earth having wasted away and only the barest framework of the land being left.
Vapaasti kääntäen: "se, mitä on enää jäljellä on kuin sairaan miehen luuranko, kaikki hedelmällinen ja pehmeä maa pois riutuneena, vain paljain runko on säilynyt."

Alun perin suurinta osaa Välimeren maasta on peittänyt ikivihreä metsä, jonka pääkasveina olivat rautatammi ja korkkitammi. Niiden alla kasvoivat laakeripuut, paatsamat ja  lännenmansikkapuut. Tätä metsää on jäljellä vain pieniä laikkuja, joista yksi on Theodore Stephanidesin Island Trails -kirjan mukaan Ai Mathia -vuoren rinteellä Korfun lounaisosassa. Harmi kyllä en ehtinyt matkustaa katsomaan sitä.

Kun metsät hakattiin pois ja eroosio vei maaperän, tilalle syntyi vaikeakulkuista macchiapensaikkoa, jossa kasvavat kistukset, myrtti ja katajat. Ylilaidunnettu macchiapensaikko muuttuu matalakasvuisemmaksi, pölyiseksi garigueksi, josta puolestaan tulee karua, vain sitkeimpien varpujen asuttamaa puoliaavikkoa. Mitä vähemmän kasvillisuutta on pitämässä maaperää paikoillaan, sitä tehokkaammin tuuli ja sade vievät sitä pois, ja sitä vaarallisemmiksi käyvät maanvyörymät.

Ylilaidunnuksen vahingoittamia vuorenrinteitä Albaniassa.

Korfu on onneksi säilynyt rehevämpänä kuin monet muut seudut, ja miljoonien oliivipuiden vuosisatoja vanhat juuret pitävät maaperää paikoillaan. Kasviharrastajalle ihailtavaa, kuvattavaa ja opittavaa tuntuu eroosiosta huolimatta olevan loputtomiin, enkä ilmeisesti ole ainoa samaan lopputulokseen päätynyt: suomenkielisiä oppaita Välimeren kasvien tunnistukseen on julkaistu aika liuta.

Vanhan oliivipuun reikäinen runko.
Oliivipuu (Olea europaea) lienee Välimeren tunnusomaisin kasvi. Se on myös ihmiskunnan vanhimpia viljelykasveja: sitä on varta vasten kasvatettu ainakin 6000 vuotta, ja villien puiden hedelmiä käytetty varmasti vielä pidempään. Oliivipuut voivat elää tuhatvuotiaiksi, ja tekevät satoa vielä silloinkin, kun niiden rungot ovat jo onttoja ja täynnä reikiä.

Toisinaan oliivipuita näkee myös huonekasvikauppojen valikoimassa. Aivan mutkattomia hoidokkeja ne eivät nykykodissa ole, koska ne kaipaavat talvehtimispaikakseen valoisan, mutta viileän huoneen. Bonsaipuiden harrastajalle oliivipuu voi olla hyvinkin tuttu: taitava kasvattaja toistaa ikivanhan öljypuun ulkonäön pienoiskoossa.

Sipulinkukka.
Macchiapensaikko on yrttien valtakuntaa, ja sieltä ne ovat levinneet tienvierustoille ja muille joutomaille. Rosmariini ja salvia, laventeli ja minttu, fenkoli ja kaikenkirjavat sipulit antavat ilmalle välimerellisen mausteisen tuoksun. Oli jännittävää nähdä yrtit omassa elementissään, kun niitä on tottunut kasvattamaan parvekelaatikoissa, idättämään hallalta suojeltuna ikkunalla. Kohtuullisella paikallistuntemuksella täältä voisi helposti kerätä tuoreet villiyrtit omaan ruokaansa.


Yllättävä tuttavuus, jota en heti hyötykasviksi tajunnut, oli tämä erikoisennäköinen kukka, joka kasvoi Korfun Uuden linnakkeen muurilla mitättömään halkeamaan takertuneena, näköjään käytännössä ilman multaa. Kasvioppaiden konsultointi osoitti, että tämä kaunistus on kapris (Capparis spinosa). Ruokakaupan kaprikset ovat tämän kasvin nuppuja, jotka kerätään aamulla, annetaan niiden kuivahtaa auringossa ja sitten säilötään suolan, etikan tai molempien kera.

Kapriksen kukat ja kyky kasvaa rutikuivassa kivessä saivat minut oitis kehittelemään sille koristekasvikäyttöä. Voisikohan sitä kasvattaa vaikkapa lasiseinäisten julkisten tilojen koristeena? Talvisin hyytävän kylmiä, mutta valoisia sisätiloja tuntuu ainakin täällä Jyväskylässä riittävän.

Vuosituhansien mittaan lähes jokaiselle Välimeren kasville on keksitty hyötykäyttöä. Laakeripuun (Laurus nobilis) lehtiä käytetään mausteena Suomessakin. Aikoinaan sen oksia on levitetty ruumisarkkuihin ruumiin alle, mistä on alun perin kotoisin sanonta "levätä laakereilla". Nykyään sillä taidetaan ymmärtää vähän toisenlaisia laakereita. Aitoviikunan (Ficus carica) ja lännenmansikkapuun (Arbutus unedo) hedelmiä syödään, samoin pinjamännyn (Pinus pinea) siemeniä, jotka ovat hinnakasta terveysruokaa Suomessakin. Johanneksenleipäpuun (Ceratonia siliqua) siemeniä käytettiin luovemmin, nimittäin painomittana: Raamatussa mainittu gera tarkoittaa yhden johanneksenleipäpuun siemenen painoa, ja siitä syntyi edelleen jalokivien painon yksikkönä käytettävä karaatti (joka muuten on 200 milligrammaa).

Ei niin paljon hyvää ja hyödyllistä, etteikö Välimeren kasveissa olisi todella vaarallisiakin lajeja. Oleanteri (Nerium oleander) on kehittänyt suorastaan legendaarisen maineen myrkyllisenä ja hengenvaarallisena kasvina aina Suomea myöten - täällä sitä näkee toisinaan huonekasvina, vaikka nykyään harvemmin kuin ennen. Tiedetään koko joukko tapauksia, joissa oleanteria on syöty itsemurhatarkoituksessa, mutta kasvi ei vaikuta aivan maineensa veroiselta: ylivoimaisesti suurin osa näistä yrityksistä on päättynyt nolosti lyhyeen sairaalareissuun.

Jo puuksi ehtineen risiinin hedelmiä.

Toinen kasvi, jonka kanssa ei parane leikkiä, on risiini (Ricinus communis). Risiini kasvaa yksivuotisena koristekasvina Suomessakin, ja sitä voi nähdä kaupunkien istutuksissa. Lämpimillä seuduilla se selviää talvista ja kasvaa ajan mittaan pieneksi puuksi. Risiinikasvin siemenet sisältävät samannimistä myrkkyä, joka tekee niistä hämmästyttävän tappavia: kuusi siementä riittää tappamaan hevosen tai härän. Risiinin tappavuus ei luonnollisestikaan ole estänyt kasvin käyttöä vuosituhansien mittaan jokseenkin kaikkien mahdollisten vaivojen ja sairauksien hoitoon.

Villikauraa Korfun Vanhalla linnakkeella.
En ole koskaan ollut heinien suuri ystävä, mutta Välimerellä kaikkialla kasvavat viljojen villit kantamuodot osoittautuivat vastustamattoman kiehtoviksi. Tietysti, täällä (tai tarkemmin sanoen jokunen tuhat kilometriä itään) viljan viljely sai alkunsa ja potkaisi liikkeelle koko neoliittisen vallankumouksen, kaupunkiasumisen ja kirjoitustaidon syntymisen. Ja täällä kaiken alkuun panneet luonnonkasvit - villikaura (Avena sterilis), villivehnä (Hordeum spontaneum) ja villiemmervehnä (Triticum dicoccoides) kasvavat edelleen antamatta sivilisaation häiritä itseään. Vau.

Suomesta puuttuva vanhuuden ja historian painon tuntu on kenties Välimeren maiden kiehtovimpia piirteitä, ja se ulottuu myös kasveihin. Vanhojen tuttujen koriste- ja hyötykasvien tapaaminen luonnosta tuntuu yllättäen ystävään törmäämiseltä. Kun vielä hyviä suomenkielisiä kasvioppaita on tarjolla valikoitavaksi saakka, ei reissusta voi tulla kuin antoisa.

Tässä vielä muutama kuva ja kasvituttavuus, joita en malta olla jakamatta:

Silkkiunikko (Papaver rhoeas) Korfun Uuden linnakkeen muureilla.

Sikuria (Cichorium intybus) käytettiin Suomessa toisen maailmansodan aikaan kahvin korvikkeena. Se on levinnyt Suomesta aina Pohjois-Afrikkaan ja Keski-Aasiaan saakka, mutta siinä missä se on meillä kulttuuriympäristöjen harvinaisuus, Korfulla se kasvaa tienpiennarten rikkaruohona.
Jakaranda (Jacaranda mimosaefolia) on alkujaan kotoisin Brasiliasta, mutta upean ulkonäkönsä ansiosta sitä pidetään koristekasvina ympäri maailman. Poimin mukaan pari tämän puun siementä, josko saisin ensi keväänä kasvatettua huonekasviksi oman jakarandan.

Silkkialbitsia (Albizzia julibrissin) on puolestaan kotoisin Kaakkois- ja Itä-Aasiasta. Sillä ei harmi kyllä ollut siemeniä: eteläisen alkuperänsä perusteella sen luulisi menestyvän huonekasvinakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...