Siirry pääsisältöön

23.

Aatonaattona nautitaan joulun mauista ja tuoksuista.

Kanelipuun lehtiä, H. Zell.
Maailman kenties vanhin mauste, kaneli, kruunaa niin joulupuuron, omenapiirakan kuin piparitaikinankin. Muinaisessa Egyptissä sen käyttötarkoitus oli synkeämpi: tuoksuvaa maustetta käytettiin ruumiiden balsamointiin.

Kanelia saadaan trooppisen kanelipuun (Cinnamomum verum) kaarnasta. Ohuiden, nuorten oksien kaarna kuoritaan ja siitä irrotetaan ohut, pehmeä sisäkerros. Kuivattuna se käpertyy itsekseen tiiviiksi rullaksi, jollaisen voi ruokakaupan hyllystäkin löytää.

Aitokaneli vasemmalla, C. burmannii oikealla.
Kokonaisina rullina voidaan myydä vain aitokanelia, sillä muiden lajien kuori murenee liian helposti. Aitokanelia kasvatetaan pääasiassa Sri Lankassa. Sen sijaan jauheena voidaan myydä myös muiden kanelipuulajien kaarnaa, esimerkiksi voimakkaammanmakuista kassiaa (C. cassia). Kassiaa ei kuitenkaan parane syödä ylettömiä määriä: sen kuori sisältää myrkyllistä kumariinia.

Muskottipuu, Franz Eugen Köhler.
Muskottipähkinää toivat arabit Eurooppaan jo keskiajalla kuuluisia maustereittejään pitkin kaukaa Aasiasta. Suomessa sitä käytetään etenkin lanttulaatikon, mutta usein myös muiden laatikoiden maustamiseen. Italialaisen ruoan ystävät taas tuntevat sen lasagnen valkokastikkeen ainesosana.

Muskottipähkinät ovat muskottipuun (Myristica fragrans) suuria siemeniä. Puu on alun perin kotoisin Molukeilta, keskiajan legendaarisilta Maustesaarilta, joskin pitkin trooppista Aasiaa esiintyy muita suvun lajeja, joista maustetta on myös saatu.

Muskottipuulla ei ole mitään mielenkiintoa antaa arvokkaita siemeniään syötäväksi, joten se puolustautuu kemiallisella sodankäynnillä. Jo pari teelusikallista muskottipähkinää voi aiheuttaa hallusinaatioita ja ikävämpiäkin oireita. Vahingossa sellaisia määriä ei sentään kertanielaisulla syödä, joten pähkinä on turvallinen joulumauste. Harmi kyllä maustepussin kuivatut siemenet ovat käsittääkseni itämiskyvyttömiä, joten muskottipuun idätys olohuoneessa ei taida onnistua.

Mausteneilikka, Franz Eugen Köhler.
Mausteneilikka (Syzygium aromaticum) on sekin hyvin vanha mauste, joka Suomessa tunnetaan lähinnä jouluruoista, ja senkin alkuperäistä kotiseutua ovat Maustesaaret. Se on erottamaton osa glögiä, ja usein joulukinkkuunkin pistellään paistamisen ajaksi kuivattuja neilikankukkia jouluista aromia tuomaan.

Kotimainen ketoneilikka.
Neilikka-sanan käyttö on suorastaan ihastuttavan kaoottista. Mausteneilikka on myrttikasveihin kuuluva puu, jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisiakin niittyjä kaunistavien varsinaisten neilikoiden (Dianthus) kanssa. Laukkaneilikka (Armeria maritima) puolestaan ei ole sen paremmin neilikka kuin laukkakaan. Kauniin punaiset kukat niitä kaikkia sentään yhdistävät. Mausteneilikan tapauksessa juuri avautumassa olevat kukat poimitaan ja kuivataan mausteeksi.

Inkiväärikasvi, Franz Eugen Köhler.
Inkivääristä (Zingiber officinale) on moneen junaan. Siitä voi tulla ensimmäisenä mieleen inkivääritee tai -olut, tai aasialaisen keittiön herkut. Kuuluu se silti suomalaisiinkin jouluperinteisiin: inkivääriä lisätään muun muassa piparkakkuihin ja glögiin.

Inkivääri on läheistä sukua 20. kalenteriluukussa esitellylle kardemummalle, mutta siinä missä kardemummasta käytetään siemenet, inkivääristä hyötykäyttöön pääsee paksu, muhkurainen maavarsi. Tuoreen inkiväärin maavarren voi poimia mukaansa kaupan vihannesosastolta, ja jos sitä ei halua popsia parempiin suihin, siitä voi kasvattaa kauniin, joskin hontelonlaisen, trooppisen inkiväärikasvin.

Maustekasveja voi käydä joulun aikoihin ihailemassa lähietäisyydeltä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan Jouluisessa kasvipolussa. Se on auki loppiaiseen asti.

Kommentit

Lukijoiden suosikit

Vaatimaton pienoisbromelia

Piilokukat ( Cryptanthus ) ovat enimmäkseen Brasiliassa kasvavia ananaskasveja, jotka ylhäältä käsin näyttävät hauskasti tähdiltä. Juuri muuta yleistä niistä ei voikaan sanoa: noin puolensadan lajin joukkoon mahtuu suuria ja pieniä kasveja, kivikoiden, metsänpohjan ja jopa suolaisten marskimaiden asukkeja, ruskean-, vihreän-, harmaan- ja valkoisenkirjavia lehtiä. Huonekasviksi useimmin tarjolla oleva laji lienee viirupiilokukka ( C. bivittatus ). Se on pieni ja sievä laji, jonka lehdet eivät kasva juuri kymmentä senttiä pidemmiksi, ja ovat kasvin nimen mukaisesti punertavajuovaiset. Viirupiilokukkia näkee aika ajoin kaupan pienten mehikasvien joukossa, sillä niitä ne päällisin puolin hieman muistuttavat, vaikka elintavoiltaan ovatkin aivan erilaisia.

Mikä kasvia vaivaa? Osa 1, ripsiäiset

 Aina huonekasvien kasvatus ei mene ihan niin kuin Strömsössä. Kasvit voivat kärsiä tuholaisista, kuivuudesta, märkyydestä, kylmästä, kuumasta, pimeästä tai ravinteiden puutteesta. Muun muassa. Ei ihme, että kukkasten huoltajat ovat niiden kanssa välillä hätää kärsimässä. Tässä juttusarjassa käymme läpi erilaisia vaivoja ja öttiäisiä, jotka huonekasveja yleisesti vaivaavat. Aloitetaan kutsumattomista vieraista, joita viime aikoina on Facebookin keskusteluryhmien puheenaiheista päätellen ollut liikkeellä enemmän kuin tarpeeksi: ripsiäisistä.

Begonioiden oikukas kuningas

Kuningasbegoniat ovat silmiinpistävän kauniita ja niitä myydään usein ja halvalla. Niitä on kaupan sekä huonekasveiksi että kesäkukkasiksi ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Kaikenkirjavia muunnoksia tästä kasvista on niin paljon, että kahta samanlaista löytää harvoin: lehdet voivat olla liuskaisia tai liuskattomia, symmetrisiä tai vinoja, ja värejä löytyy hopeanvaaleasta pinkkiin, viininpunaiseen ja mustanvihreään kaikenlaisina yhdistelminä ja kuvioina. Mikä upea kasvi! Varoituksen sana on silti paikallaan: tämä ei ole helppo hoidokki. Lukuisia huonekasveja esittelevässä Plants are the strangest people -blogissa juuri kuningabegonialla on kyseenalainen kunnia pitää vaikeusasteikossa kärkisijaa ja kuulua kirjoittajan ei koskaan enää -listalle. Miksi siis ylipäätään esitellä moinen oikutteleva kuninkaallinen? Siitä voi kyllä saada hyvän ja kiitollisen hoidokin, kun ottaa huomioon sen omalaatuiset nirsoilun aiheet jo etukäteen.