maanantai 5. elokuuta 2013

Vaatimaton pienoisbromelia

Piilokukat (Cryptanthus) ovat enimmäkseen Brasiliassa kasvavia ananaskasveja, jotka ylhäältä käsin näyttävät hauskasti tähdiltä. Juuri muuta yleistä niistä ei voikaan sanoa: noin puolensadan lajin joukkoon mahtuu suuria ja pieniä kasveja, kivikoiden, metsänpohjan ja jopa suolaisten marskimaiden asukkeja, ruskean-, vihreän-, harmaan- ja valkoisenkirjavia lehtiä.

Huonekasviksi useimmin tarjolla oleva laji lienee viirupiilokukka (C. bivittatus). Se on pieni ja sievä laji, jonka lehdet eivät kasva juuri kymmentä senttiä pidemmiksi, ja ovat kasvin nimen mukaisesti punertavajuovaiset. Viirupiilokukkia näkee aika ajoin kaupan pienten mehikasvien joukossa, sillä niitä ne päällisin puolin hieman muistuttavat, vaikka elintavoiltaan ovatkin aivan erilaisia.


Sekä piilokukkien suomenkielinen että tieteellinen nimi viittaavat näyttävien kukintojen puuttumiseen. Siinä missä kirjohuiskun tai säilätuutin myyntivaltti on korkealle törröttävä, kauniin värinen kukinto, piilokukalla kukinto on vaatimattoman käpymäinen ja tarkasti piilossa lehtien lomassa.

Piilokukka-asetelma ruukussa. Alavasemmalla olevaa vaaleanpunaista kasvia lukuun ottamatta kaikki ovat samaa punaista lajiketta, mutta erilaisessa valossa kasvaneita.
Pieni ja matala piilokukka sopii ulkonäkönsä puolesta parhaiten laakeisiin ruukkuihin tehtyihin asetelmiin ja pienoispuutarhoihin, sekä tietenkin terraarioihin, vivaarioihin ja paludaarioihin. Pienen kokonsa ansiosta se ei vie yhtä paljon tilaa kuin samanoloinen, mutta valtavasti suurempi ja veitsenterävin piikein varustettu hedelmäananas (Ananas comosus).

Piilokukan eduksi voidaan sanoa myös, ettei tunnu niuhottavan mistään. Se on niin suurpiirteinen, että on vaikeaa arvata, missä olosuhteissa se oikeastaan parhaiten viihtyisi.

Kastella piilokukkaa voi oikeastaan miten huvittaa. Sille suositellaan usein tasaisen kosteaa kasvualustaa, ja sellaisessa omatkin piilokukkani taannoisessa kasviterraariossani viihtyivät. Toisaalta se ei pahastu kuivahtamisestakaan: olen melko varma, että olen päästänyt nyt ruukussa kasvavat piilokukkani useammin kuin kerran rutikuiviksi saakka, mutta mitään näkyviä pahastumisen merkkejä ne eivät ole näyttäneet. Pitkistä kuivuusjaksoista tai vedessä seisomisesta piilokukka tuskin pitää, mutta suurin piirtein kaikki siltä väliltä sopii.

Piilokukkia kasviterraariossa. Lehdenreunojen väkäset ovat terävät, mutteivät yhtä hurjat kuin esimerkiksi hedelmäananaksen (Ananas comosus).
Päällyskasveina kasvavista tutummista bromelioista poiketen piilokukka ei ota vettä ja ravinteita lehtiensä läpi, joten lehtiruusukkeeseen kastelu on sen tapauksessa turhaa. Piilokukkaa voi kastella multaan kuten tavallisia huonekasveja, ja lannoitukseenkin voi soveltaa tavanomaisia sääntöjä. Mietoa lannoitus tosin saa olla, sillä piilokukka kasvaa hitaasti.

Piilokukan kasvualustan valitseminenkaan ei tuota vaikeuksia. Sille kelpaa mainiosti valmis kukkamulta sellaisenaan. Pilkunviilaukseen taipuvaiset voivat toki jäljitellä piilokukan kotiseutuna toimivien trooppisten metsien hapanta, karikkeista maaperää sekoittamalla joukkoon vaikkapa turvetta tai orkideamultaa. Omat piilokukkani kasvavat yhä puretusta kasviterraariosta haalitussa kasvualustassa, joka koostuu kukkamullasta, lannoittamattomasta turpeesta ja uusiokäytetystä akvaariosorasta.

Tämä nuori piilokukka on kasvanut hämärässä.
Valo onkin mielenkiintoisempi juttu. Metsäisistä kotiseuduistaan huolimatta piilokukka arvostaa runsasta valoa, vaikka suoraa aurinkoakin. Se kyllä pärjää paljon vähemmälläkin, eikä tunnu edes suuremmin hidastavan kasvutahtiaan, mutta lehtien kaunis väritys katoaa vähässä valossa, ja kasvista tulee arkisen vihreä haalean purppuraisin juovin. Omat kasvini olivat vaatimattoman vihreitä kasviterraarion heikkojen loisteputkien alla, mutta nyt järeän 250-wattisen monimetallivalaisimen huomissa ne ovat saaneet takaisin upeat värinsä.

Muiden bromelioiden tapaan piilokukka ryhtyy (huomaamattoman) kukinnan jälkeen kasvattamaan lehtiensä lomasta poikasia, ja saatuaan tarpeekseen tästä puuhasta emokasvi lopulta kuolee. Useimmat bromeliat tosin hoitavat tämän toimituksen muutamassa kuukaudessa ja saavat aikaan yhden tai kaksi, ehkä hyvällä onnella kolme poikasta.

Emokasvi kaksine poikasineen.
Piilokukka sen sijaan lisääntyy kuin kaniini: se jatkaa hyvinkin toista vuotta, ja saattaa puskea maailmaan kymmenkuntakin poikasta. Kolmen ostamani piilokukan jäljiltä minulla oli yhdessä vaiheessa samaan aikaan 19 kasvia, vaikka annoin niitä pois tuon tuostakin.

Piilokukan poikaset ovat emokasvissa hyvin löyhästi kiinni, ja tarpeeksi suuriksi kasvettuaan ne lähtevät irti kevyellä heiluttelulla. Niitä voikin nyppiä irti sitä mukaa kun uusia kasvaa. Poikasten juurtuminen voi olla hieman konstikasta: periaatteessa ne tarvitsee vain tökätä pystyyn kasvualustaan ja odottaa, mutta liian kosteassa ne helposti mätänevät ja liian kuivassa taas nuupahtavat. Onneksi poikasia kuitenkin tulee sellaiset määrät, ettei muutaman kuolema mainittavasti haittaa.

Olisikohan tästä kasvista mitään huonoa sanottavaa tai varoituksen aihetta? Minkäänlaisia tuholaisia tai tauteja en ole usean vuoden piilokukkakokemuksellani niistä tavannut, mutta nettilähteiden mukaan vihannespunkit ovat mahdollinen uhka. Talven kuivassa huoneilmassa piilokukan lehtien kärjet saattavat ruskettua ikävännäköisesti. Ruskeat lehdenkärjet voi leikata pois (älä kuitenkaan ota niiden mukana eläviä osia) ja ruskettumista voi estää suihkuttelemalla kasvia ahkerasti ja/tai laittamalla koko kasvi ruukkuineen johonkin ilmankosteutta kohottavaan astiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...