maanantai 6. tammikuuta 2014

Mustan orkidean matkassa

Elina Grundströmin kirjoittama Musta orkidea oli varmasti monen kasvien ystävän joululahjatoivelistalla. Se löytyi myös omasta pukinkontistani, ja haluankin nyt kertoa, mitä tästä epätavallisesta tietokirjasta ajattelin.

Musta orkidea on tarinamuotoinen kuvaus kirjoittajan matkasta yhä syvemmälle orkideoiden, palmuöljyn ja tropiikin ympäristöongelmien monitahoiseen maailmaan, Lohjansaaresta Borneolle. Suomalaisittain tarinamuotoiset tietokirjat ovat harvinaisia, vaikka englantia puhuvassa maailmassa niitä sekä kirjoitetaan että luetaan paljon. Omasta hyllystänikin löytyy niitä jo aika monta.

Tarinoiva Musta orkidea tempaa mukaansa, ja raskaansorttisesta asiasisällöstä huolimatta sen lukaisee melkein huomaamattaan. Kirjailija tutustuu niin Suomen orkideayhdistyksen väkeen kuin orkideoiden kaupalliseen massatuotantoon. Se kertoo viktoriaanisen ajan orkideanmetsästäjistä ja tutustuu suomalaisten harrastajien kokoelmista löytyvien eksoottisten orkideoiden kotiseutuihin.

Taidokkaasti jalostetut, hajuttomat orkidearisteymät täyttävät markettien hyllyt, mutta niiden villit esi-isät ovat pulassa. Niiden kotiseutuja tuhotaan kiihtyvällä nopeudella, ja silkka tyhmyys yhdistettynä lyhytnäköiseen ahneuteen on saanut aikaan hämmentävän mittakaavan katastrofeja.

Kirjalle nimensä lainanneen mustan orkidean (Coelogyne pandurata) kotiseudulla Borneon Kalimantanissa aloitettiin vuonna 1996 massiivinen projekti, jolla oli optimistinen nimi Mega Rice. Projektiin ryhdyttiin suurella innolla asiantuntijoiden varoituksista piittaamatta, ja käsittämättömän suuri alue trooppista suosademetsää hakattiin ja ojitettiin. Siitä piti tulla yksi maailman suurimmista riisinviljelyalueista.

Vasta sitten huomattiin, että hapan turvemaa ei ensinkään sovi riisinviljelyyn. Kuivalla kaudella kymmenen metrin turvekerros kuivui rutikuivaksi ja syttyi tuleen pienimmästäkin kipinästä - ja kunnolla turpeeseen kaivautunutta maastopaloa on hyvin, hyvin vaikea sammuttaa. Turvemaalle istutetut kasvit nousivat savuna ilmaan yhdessä itse turpeen kanssa.

Maastopalojen savua Borneon yllä vuonna 2006. Kuva: NASA.
Indonesian hakattujen suosademetsien tilalle nousseiden maastopalojen mittasuhteet ovat lähes käsittämättömät. Savupilvet ovat pahimpina vuosina peittäneet suuren osan Kaakkois-Aasiaa hengenvaaralliseen savusumuun. Pelkästään vuosina 1997-1998 ne tuottivat ilmakehään hiilidioksidia yli kolmekymmentä kertaa koko Suomen vuosittaisten päästöjen verran.

Grundström ei yritä antaa lukijalle valmiita vastauksia, vaan vie tämän matkalle globaalien ympäristöongelmien ja trooppisen luonnonsuojelun hämmentävään maailmaan, jossa liikutaan usein harmaalla alueella eikä helppoja ratkaisuja ole. Onko palmuöljy todella ratkaisu fossiilisten polttoaineiden loppumiseen? Entä, kun sen tieltä hakataan sademetsiä, tai kun maa ruoan viljelyynkin alkaa olla vähissä? Onko oikein kerätä uhanalaisia orkideoita, jos niiden kotimetsät saatetaan kuitenkin polttaa savuna ilmaan? Kuka oikein on syypää siihen, etteivät miljoonaluokan hankkeet Mega Rice -alueen pelastamiseksi ole saaneet aikaan juuri mitään? Ja mistä musta orkidea lopulta löytyy?

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niin orkideaharrastajille kuin kaikille, jotka ovat vähänkään kiinnostuneita siitä, minne maailma on menossa. Nykyään ympäristöongelmat ovat globaaleja, joten Indonesian suosademetsien ja niiden orkideoiden kohtalo kietoutuu monin tavoin suomalaisiinkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...