sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Villien serkkujen jäljillä

Yökönlehdet ja kihokit ovat tuttuja kukkakaupan lihansyöjäkasvien valikoimasta. Suomessa kasvaa kolme lajia kumpaakin. Tässä karvayökönlehti (Pinguicula villosa) Utsjoella.
Tänään vietetään vuosittaista Luonnonkukkien päivää. Teemapäivään kuuluu olennaisesti retki luontoon ihailemaan kotimaisen luonnon kukkaloistoa, joka on sopivasti juuri nyt koreimmillaan. Huonekasviharrastajankin hoidokit ovat luonnonkukkia jossakin päin maailmaa, ja monilla niistä on yllättävänkin läheisiä serkkuja Suomessa. Luonnonkukkien päivän retkellä voikin hyvin bongailla omien huonekasvien lähisukulaisia ja ihmetellä kasvien evoluution kummia kiemuroita. Eläimiin verrattuna kasvien bongauksessa on sitä paitsi se hyvä puoli, että ne eivät juokse pakoon.

Villejä ananaskasveja tai palmuja meillä ei sentään kasva, mutta kaikenlaista muuta kyllä. Tiesitkö, että Suomen luonnosta voi löytää tyräkkejä, hibiskuksia ja orkideoja?
Puikkokämmekkä ja maariankämmekkä.
Orkideoiden eli kämmeköiden heimon huikeista 25 000 lajista riittää komistuksia Suomenkin luontoon. Luonnonkämmeköiden kukat ovat tietenkin pienemmät kuin jalostettujen hybridiserkkujensa, mutta samaa herkkää kauneutta niissä on. Moni kämmekkä on ronkeli kasvupaikkansa suhteen ja harva on kovin yleinen, joten niiden löytäminen on joko hieno onnenpotku tai huolellisten etsintöjen tulos.

Kämmeköistä yleisimpiä on maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata), jonka tunnistaa purppuratäpläisistä lehdistä ja kukista. Muuten kasvi on hyvin muunteleva: täpliä voi olla paljon tai vähän, ja kukat voivat olla mitä tahansa valkoisen ja aniliininpunaisen väliltä. Se voi kasvaa hyvinkin monenlaisilla kosteilla paikoilla koko maassa, jopa ojanpientareilla. Esimerkiksi heinäkuussa 2012 valtatien penkat Kemin ja Rovaniemen välillä kukkivat paikoin punaisenaan maariankämmekkää. En usko, että olen koskaan nähnyt sellaista orkideapaljoutta yhdessä paikassa.

Rehevästä lehdosta tai korpikuusikosta voi löytää huumaavasti tuoksuvan valkolehdokin. Pieni ja karvainen yövilkka taas viihtyy hiekkaisilla paikoilla, jopa talousmänniköissä. Perinneympäristöissä viihtyvä, ihastuttavan neilikantuoksuinen kirkiruoho on huolestuttavasti harvinaistunut, ja moni vähemmän tunnettu kämmekkä suorastaan uhanalainen.

Flamingokukka ja vehka.
Vehkakasvit (Araceae) ovat pääasiassa trooppisia. Joukossa on lukuisia suosittuja huonekasveja: flamingokukat, kirjo- ja laikkuvehkat, kultaköynnös ja hopeaköynnös, peikonlehti ja peikonkämmen.

Kotimainen vehka (Calla palustris) onkin oman heimonsa mittapuulla aikamoinen sissi: se kasvaa yleisenä Oulun korkeudella saakka, ja saattaapa yksittäisen vehkan löytää Pohjois-Lapista saakka. Suomessa sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun: sen valkoinen kukinto ja paksut, mehevät lehdet ovat ainoita lajissaan. Etelä- ja Keski-Suomesta vehkan voi löytää monenlaisilta kosteilta paikoilta, soilta, ojanpientareilta ja rannoilta.


Esikkohybridi (Ralf Wimmer/Wikimedia Commons) ja Virossa kuvattu kevätesikko.
Kauniita, mutta herkkähipiäisiä esikoita myydään keväisin kaikissa kukkakaupoissa mitä mielikuvituksellisimmissa väreissä. Luonnon esikoita ihailemaan on jo kiire: ne ovat kevätkukkia, ja saaneet nimensäkin kukkien esikoisen asemastaan. Niitä löytää aivan eteläisimmän Suomen lehtomaisista maisemista, mutta myös pihoilta ja pientareilta, jonne niitä on karannut puutarhoista.

Suomessa kasvaa kaksi perin samannäköistä esikkolajia, kevätesikko (Primula veris) ja etelänkevätesikko (P. elatior). Monessa maassa kevätesikkoja on kutsuttu "taivaan avaimiksi" vanhan eurooppalaisen tarinan mukaan. Tarinassa Neitsyt Maria pudottaa vahingossa Taivaan porttien avaimet, jotka putoavat maahan. Joko enkeli tai lintu käy noutamassa avaimet ja palauttaa ne taivaaseen, mutta niiden putoamiskohdasta versoo muistona kevätesikko. Koska suomalaiset ovat tunnetusti romanttista kansaa, meillä kevätesikon kansanomaisia nimiä ovat muiden muassa lehmänkieli ja lehmäntissi.

Aaroninparta (Alpsdake/Wikimedia Commons) ja kultarikko.
Hauskannäköinen aaroninparta (Saxifraga stolonifera) ei ehkä näytä siltä, mutta se kuuluu samaan sukuun kotimaisten rikkokasvien kanssa. Lehdiltään ja kasvutavaltaan aaroninparta on rikkojen joukossa erikoistapaus, mutta siron kauniit kukat paljastavat sen sukujuuret.

Rikot tunnetaan Suomessa pääasiassa kauniina tunturikasveina. Suomesta on tavattu kaikkiaan peräti 14 eri rikkolajia, joista useimmat ovat kuitenkin perin harvinaisia pohjoisimman Lapin kasveja. Kuvan kultarikkoa (Saxifraga aizoides) voi nähdä harvinaisena aivan pohjoisimpien suurtunturien paljakalla. Norjan Lapissa se on yleisempi. Kallionseinämillä kasvava pahtarikko (Saxifraga nivalis) on tavallisempi tuttavuus: se on tunturipaljakoilla yleinen, mutta kasvaa harvinaisena siellä täällä aina Etelä-Suomeen saakka.

Kiinanruusu ja ajannäyttäjä (Bogdan Giuşcă/Wikimedia Commons)
Kiinanruusu (Hibiscus rosa-sinensis) ja muut hibiskukset tuntuvat trooppisen kasvin perikuvilta. Ei kai suinkaan mikään niistä Suomessa kasvaisi? Mutta kasvaapa hyvinkin.

Ajannäyttäjä (Hibiscus trionum) on alun perin kotoisin itäisen Välimeren seuduilta, mutta se on sitkeä kasvi, joka on onnistunut villiintymään sinne tänne esimerkiksi myllyjen, lastauspaikkojen ja kaatopaikkojen tuntumaan. Siihen voi törmätä aivan lounaisessa Suomessa, esimerkiksi Turun seudulla. Erikoisen nimensä kasvi on saanut siitä, että sen kukka on auki vain muutaman tunnin päivän kuumimpaan aikaan. Kukan noin kolmen tunnin aukioloaikaa pidetään Välimerellä soveliaana ruokatauon ja siestan kestona. Suomessa ajannäyttäjä tosin pitää kukkiaan auki pidempään kuin kotiseuduillaan, joten ruokatauko saattaa venähtää kuusituntiseksikin.

Joulutähti ja kenttätyräkki (Kenpei & Ivar Leidus/Wikimedia Commons)
Tyräkit (Euphorbia) on yksi kasvimaailman vaihtelevimmista ja erikoislaatuisimmista suvuista. Kirjoitin niistä oman artikkelinkin joulun alla. Huonekasveina pidetään lukuisia lajeja, joista ehkä tutuimpia ovat joulutähti (Euphorbia pulcherrima), piikkikruunu (E. milii), pylvästyräkki (E. trigona) ja nukkatyräkki (E. leuconeura).

Huonekasveina pidetyt tyräkit ovat pääosin kotoisin Väli-Amerikasta tai Etelä-Afrikasta, mutta Suomessakin kasvaa tyräkkejä. Ei vain yhtä, vaan peräti kuusi lajia. Ainoastaan rauhoitettu rantatyräkki (E. palustris) on alkuperäinen Suomen luonnon laji. Sen voi tavata merenrantaniityiltä Haminan ja Pellingin välisellä alueella. Rantatyräkki on komea kasvi: se on korkeudeltaan metrin luokkaa, kukkii kesällä keltaisena ja muuttuu syksyllä kauttaaltaan hehkuvan punaiseksi.

Muita tyräkkejä on karannut luontoon eri puolilta ja asettunut asumaan lastauspaikoille, joutomaille, peltojen ja puutarhojen tuntumaan lähinnä Etelä-Suomeen. Ne kaikki tunnistaa keltaisista valekukista, joiden keskellä on mitättömän pienet varsinaiset kukat.

Purppuraraatokukka ja Turussa kuvattu käärmeenpistonyrtti (Antti Bilund/Wikipedia).
Aina kasvien sukulaisuussuhteet eivät käy alkuunkaan järkeen. Posliinikukat (Hoya) ja raatokukat (Stapelia) ovat keskenään aivan erinäköisiä. Silti ne kuuluvat samaan käärmeenpistonyrttien (Asclepiadoideae) alaheimoon, joka puolestaan kuuluu laajempaan oleanterikasvien (Apocynaceae) heimoon.

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena vain yksi käärmeenpistonyrttikasvien laji, käärmeenpistonyrtti (Vincetoxicum hirundinaria). Se on siro, valkokukkainen kasvi, joka ei muistuta tippaakaan sen paremmin posliini- kuin raatokukkaakaan. Käärmeenpistonyrtti on meillä aivan sietokykynsä pohjoisrajalla, joten se viihtyy vain maan lounaiskolkassa, Ahvenanmaalla, Turun seuduilla ja esimerkiksi Uudenkaupungin ja Kustavin saaristossa. Siellä se kuitenkin on paikoin varsin yleinen sopivilla kivikkoisilla ja kuivilla paikoilla.

Kasvilajien monimuotoisuus on karussa ja pohjoisessa Suomessakin ällistyttävä. Nyt vain ulos ja luonnonkukkia ihmettelemään! Avuksi kasvien tunnistamisessa voi käyttää vaikkapa Luontoporttia, joka myös pursuaa jännittävää nippelitietoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...