lauantai 12. marraskuuta 2016

Kenian kaunotar

Tästä se alkoi: sulkahibiskuksen kukka Gambiassa, lokakuussa 2006.

Sulkahibiskus (Hibiscus schizopetalus) on pitkäaikaisin ihastukseni kasvien joukossa. Tutustuin siihen ensi kertaa melkein tasan kymmenen vuotta sitten, kun törmäsin etelänlomalla hotellin puutarhassa kukkivaan yksilöön. Kukan erikoinen muoto herätti oitis mielenkiintoni, ja taisin lörpötellä jonkin verran äidilleni spekuloiden, mikä oikein pölyttää näin oudonmuotoisen kukan.

Kesti hyvän aikaa ennen kuin sain selville, minkä kasvin oikein olin nähnyt. Vielä enemmän vuosia vierähti ennen kuin sulkahibiskus löysi tiensä omaan kotiini.


Vajaa puolitoista vuotta sitten ihana kanssaharrastaja lähetti minulle pistokkaan omasta sulkahibiskuksestaan, pyytämättä mitään vastineeksi. Pienestä varrenpätkästä ja parista lehdestä sulkahibiskukseni on paisunut jo reilunkokoiseksi pensaaksi, jota olen jakanut eteenpäinkin, joten se selvästi viihtyy hoivissani. Vielä se ei ole kukkinut, mutta se lienee enää ajan kysymys.

Sulkahibiskus on läheistä sukua tavanomaiselle kiinanruusulle (H. rosa-sinensis). Ilman kukkia kasvit ovat myös hyvin samannäköiset: tärkein ero on, että sulkahibiskuksen kukkien terälehdet ovat, no, sulkamaiset ja riippuvat alaspäin. Kukkimattomana kasveja on vaikea erottaa toisistaan, mutta sulkahibiskuksen lehdet ovat yleensä vaaleammat, pienemmät ja niitä on kasvissa hyvin tiuhassa. Vapaasti kasvaessaan sulkahibiskus kasvattaa pitkiä, kaarevia oksia. Myös sulkahibiskuksen voi leikkaamalla kasvattaa haluamaansa muotoon.

Kiinanruusu on kotoisin Itä-Aasiasta, mutta sulkahibiskuksen koti on trooppisessa Afrikassa: se kasvaa villinä Keniassa, Tansaniassa ja Pohjois-Mosambikissa. Vaikuttaa siltä, ettei kasvia ole juurikaan tutkittu kotiseuduillaan: löytämäni ylimalkaisetkin maininnat sen ekologiasta ja pölytyksestä ovat kaikki maista, joissa se kasvaa puutarhakasvina tai istutuksista karanneena vieraslajina.

Sen verran kuitenkin selvisi, että sulkahibiskuksen kasvupaikat luonnossa ovat Itä-Afrikan rannikkometsiä. Kapea metsäkaistale, joka reunustaa Kenian, Tansanian ja Mosambikin rannikkoa Intian Valtamerelle päin on luonnoltaan hyvin monimuotoinen. Se on myös muun muassa paavalinkukkien eli saintpaulioiden alkuperäinen koti. Vain kymmenisen prosenttia näistä metsistä on enää jäljellä, joten niiden kasvit ja eläimet ovat kotiseuduillaan uhanalaisia. Suomi ja Tanska osallistuvat Tansaniassa hankkeisiin, joissa pyritään suojelemaan sulkahibiskuksenkin kotimetsiä unohtamatta paikallisten asukkaiden etua.

Sen sijaan kaikkialla muualla sulkahibiskus näyttää viihtyvän: Catalogue of Life listaa sen esiintyvän vieraslajina yli 50 maassa ja saaressa. Sen voi tavata kaikkialla Taiwanista Nepaliin ja Floridasta Antilleille.

Kuten tästä voi ehkä arvata, sulkahibiskus ei ole elinolojensa suhteen kovin ronkeli, vaan viihtyy subtrooppisissa ja trooppisissa ilmastoissa, kunhan ympäristö ei ole liian kuiva, eikä pakkasia ole. Puutarhakasvina sitä suositellaan täyteen auringonpaisteeseen ja varoitetaan, että se kasvaa nopeasti liian suureksi ruukkuihin, ellei sitä pidetä kurissa leikkelemällä.

Huonekasvinakin sulkahibiskus viihtyy jatkuvasti kosteassa tai ajoittain hieman kuivahtavassa kasvualustassa. Valoa saa olla runsaasti, jopa täyteen auringonpaahteeseen asti, mutta se näyttää kasvavan hyvin myös keinovalon alla.

Sulkahibiskukseni terraariossa. Sen ympärillä kasvaa muiden muassa viheradiantumia, kodinonnea, pitsilehteä ja tarkemmin tunnistamatonta bromeliaa ja viiniköynnöstä.

 Ongelmaksi voi kuitenkin tulla ilmankosteus. Itse olen kasvattanut lajia kahdessa eri kasviterraariossa, joissa ilmankosteus on mittarin mukaan 40-60 % luokkaa. Talvisessa kuivassa kerrostaloilmassa en ole uskaltanut edes kokeilla. Jos sulkahibiskusta haluaa kokeilla ruukkukasvina, se kannattaa sijoittaa muiden kasvien joukkoon, missä syntyy hieman kosteampi mikroilmasto. Kun sen totuttaa ensin kosteampaan huoneilmaan kesällä ja sitten syksyn mittaan vähitellen kuivempaan, voisi projekti jopa onnistua. Ahkeruus suihkepullon kanssa auttaa.

Sulkahibiskus ei näytä olevan kovinkaan altis tuholaisille. Se on välttänyt sekä ripsiäiset että kilpikirvat, joita riesanani on tänä vuonna ollut. Missourin kasvitieteellisen puutarhan lajiesittely kuitenkin varoittaa pitämään silmät auki kirvojen varalta.

Kasvualustan puolesta sulkahibiskus ei juuri eroa sukulaisestaan kiinanruususta. Tavanomaiset multaseokset sopivat sille hyvin. Nopeassa kasvussa se kaipaa runsaasti ravinteita. Aikaisemmin kasvatin omaa yksilöäni terraariossa, jonka kasvualustana oli lähinnä kookoskuituturvetta ja sammalta. Sielläkin se kyllä venähti kiinni kattoon (ja jouduin siirtämään sen isompaan tilaan), mutta lehtien kalpea väri vihjasi ravinteiden puutteesta. Nykyisessä, enimmäkseen kukkamullasta koostuvassa alustassaan se on lisännyt kasvunopeutta entisestään, ja myös lehtien väri on nyt terveempi.

Sulkahibiskuksen oksat kasvavat pitkinä kaarina. Kuva: ShajiA / Wikimedia Commons. CC 3.0-lisenssi.

  Kunhan ilmankosteus on riittävä, sulkahibiskus vaikuttaa olevan hyvinkin mutkaton hoidokki. Wisconsin-Extensionin yliopiston mukaan kasvia pitäisi leikata vain kun on pakko, sillä se kukkii edellisvuotisista versoista, joiden pois leikkaaminen estää kukkimisen. Leikkaan siis varoen, ja odotan ensimmäistä kukkaa innolla!

Niin, entä se pölyttäjä? Sitä en ole vieläkään saanut selville. Suuret korallinpunaiset kukat kuitenkin viittaavat siihen, että pölyttäjänä toimii lintu, tai ehkä suuri päiväperhonen. Useimmat pölyttäjähyönteiset nimittäin eivät näe punaista väriä, joten niiden pölyttämät kukat ovat yleensä keltaisia, valkoisia, purppuraisia tai jotain muuta. Lepakko- ja yöperhospölytteiset kukat puolestaan ovat yleensä vaaleita ja tuoksuvia, jotta eläimet löytäisivät ne hämärissä. Kolibreja ei Itä-Afrikassa ole, mutta niiden sijaisina toimivat medestäjät. Ne eivät ole yhtä taitavia paikoillaa pörrääjiä kuin kolibrit, mutta saavat samaan tapaan suurimman osan ruoastaan kasvien mettä imemällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...