perjantai 27. toukokuuta 2011

Saniaisten herkkä kuningatar

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Siro, hento ja pehmeä viheradiantumi (Adiantum raddianum) tunnetaan myös adiantumina, hius- saniaisena tai neidonhiussaniaisena. Se on saniaisista huone- kasvina suosituimpia, mutta valitettavan usein jää lyhytikäiseksi. Se on nimittäin juuri niin herkkä ja hienohelmainen kuin miltä näyttääkin.

Epäonnistuneiden yritysten jälkeen onnistuin vihdoin selvittämään, kuinka tämän saniaisten kuningattaren saa viihtymään, ja sen tiedon haluan nyt jakaa muillekin.


Adiantum-sukuun kuuluu satoja lajeja, joita yhdistää hento, vaaleanvihreä ulkomuoto ja taipumus kasvaa kosteilla paikoilla. Luonnossa niitä tavataan sademetsäjokien ja vesiputousten tuntumasta, pystysuorien kallionseinämien koloista ja lähteiden reunamilta. Maantieteellisesti ne ovat levinneet laajalle: adiantumin voi löytää yhtä lailla Uudesta-Seelannista, Kiinasta kuin Boliviasta. Kaikkein monimuotoisimpia ne ovat Etelä-Amerikassa, mistä viheradiantumikin on kotoisin.

Tropiikissa adiantumit viihtyvät monenlaisilla paikoilla. Tämä Sri Lankassa eräällä temppelillä kuvaamani kivimuuri kasvoi vihreänään saniaista, joka todennäköisesti kuuluu adiantumien sukuun. Kivien väliin kertynyt karike riitti niille kasvualustaksi, ja tropiikin tiuhaan tahtiin toistuvat sadekuurot kasteluksi. Kenties tällaiset olot voisi kopioida kotonakin vaikkapa huolella sisustettuun vivaarioon tai paludaarioon.

Suvun nimi, Adiantum, tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa kastumatonta. Tämä viittaa monien lajien vettä hylkiviin lehtiin. Suomeksi adiantumeja on vanhastaan kutsuttu hiussaniaisiksi, ja englannin maidenhair fern on samaa alkuperää. Se viittaa erityisesti viheradiantumin lehdyköihin, jotka todella jonkin verran muistuttavat neidonhiuspuun lehtiä. Viheradiantumi-nimeä sen sijaan en ole koskaan käsittänyt. Valtavassa kasviryhmässä, jonka joka ikinen jäsen on vihreä, on uskomattoman turhaa lisätä lajinimen määriteosaksi vihreys. Ehkä siroadiantumi, hentoadiantumi tai hiusadiantumi olisi parempi nimi?


Kostea, mutta ilmava kasvualusta ja korkea ilmankosteus ovat adiantumin elinehtoja. Kuivumisesta se ei varoita etukäteen lehtiä riiputtamalla, kuten moni muu kasvi: jos se kuivahtaa, osa sen lehdistä yksinkertaisesti kuolee. Pienikin kuivahtaminen tekee vastaostetusta upeasta, tuuheasta saniaisesta harvan reppanan. Jos se kuivahtaa yhtään pidemmäksi ajaksi, koko kasvi kuolee. Adiantumi kannattaakin istuttaa suhteellisen suureen ruukkuun ja kastella sitä usein, mutta melko vähän kerrallaan. Näin alusta pysyy tasaisen kosteana, muttei ole koskaan likomärkä. Kasvi kun ei pidä siitäkään.

Toinen ongelma on ilmankosteus. Etenkin talvisin adiantumi on kovilla, kun lämmitys laskee huoneilman kosteuden pohjalukemiin, mutta kesäisinkään kosteutta harvoin on tarpeeksi sen makuun. Ahkera suihkuttelu tai kasvin sijoittaminen sopivaan mikroilmastoon - terraarioon, maljaan tai kivillä ja vedellä täytetyn matalan astian päälle - auttaa. Oma adiantumini sinnitteli talven jotenkuten elossa pystyyn nostetun vanhan akvaarion sisällä. Suihkuttelin sen ja altaan lasit kosteiksi kerran-pari päivässä.

Näin adiantumi viihtyy.
Nyt adiantumini on vihdoin löytänyt paikan, jossa se viihtyy. Se asuu uuden akvaarioni reunalla tasapainotellen. Kun alla on satoja litroja 27-asteista vettä, silkka haihtuminen pitää ilmankosteuden korkealla. Lisäksi adiantumini saa runsaasti valoa akvaariota valaisevasta 250 watin monimetallivalaisimesta. Se onkin alkanut kasvaa huimaa vauhtia. Ihan vielä se ei ole yhtä komea kuin ostettaessa, mutta lähestyy sitä lupaavasti.

Runsasta valoa adiantumi nimittäin arvostaa, muttei toisaalta kestä suoraa aurinkoa ainakaan kesäpäivisin. Itä- tai länsi-ikkuna voisi olla sille sopiva, tai paikka vähän kauempana eteläikkunasta. Keinovalokin näyttää kelpaavan sille hyvin, joten se sopii kaikenlaisiin loisteputkin tai monimetallein valaistuihin virityksiin.

Trooppisena kasvina adiantumi ei siedä vetoa eikä pakkasta. Monissa vanhemmissa huonekasvikirjoissa kuitenkin kehotetaan pitämään sitä talvella hieman viileämmässä, noin 12-16 lämpöasteessa. Viileässä kasvi todennäköisesti menee lepotilaan, jossa talvinen valon puute ei ole sille yhtä suuri rasite. Lisäksi vähempi lämmitys tarkoittaa myös korkeampaa ilmankosteutta.

Useimmissa asunnoissa viileään talveen ei ole mahdollisuutta. Silloin ahkera suihkuttelu ja keinovalo auttavat selvittämään kasvin talven yli. Keväisin adiantumi näyttää väkisinkin vähän rähjäiseltä ja harvalta. Kun olot taas alkavat parantua, se vaihdetaan isompaan ruukkuun (jos siihen on tarvetta) ja kuolleet tai huonokuntoiset osat leikataan pois. Samalla sen voi halutessaan jakaa. Adiantumi kasvattaa juuri mullan alla maavarsia, joista kasvaa uusia lehtiä. Tällaisia varrenpätkän, juurien ja lehtien muodostamia alkuja voi leikata irti ja istuttaa omaan ruukkuunsa.

Viheradiantumin itiöpesäkkeet.
Hyvinvoiva adiantumi tuottaa myös itiöitä lehtiensä alapinnoilla. Niitä voi yrittää halutessaan kasvattaa saniaisiksi, vaikka se onkin pitkäjänteisyyttä vaativaa puuhaa. Itiöt ripotellaan kosteaan, mieluusti steriiliin alustaan (vaikkapa kiehuvalla vedellä kasteltuun, jäähdytettyyn turpeeseen), astia peitetään kelmulla ja odotetaan. Joidenkin viikkojen kuluttua itiöistä kasvaa alkeisvarsikkoja, yksinkertaisen näköisiä vihreitä myttyjä, jotka kasvavat noin sentin mittaisiksi. Niissä tapahtuu suvullinen lisääntyminen, jonka tuloksena alkeisvarsikosta alkaa ennemmin tai myöhemmin kasvaa uusi saniainen. Prosessissa voi kuitenkin hyvin mennä kuukausia, ja edes kohtuullisen kokoisen nuoren saniaisen syntymiseen vuodenkin verran.

Mysteerisaniainen.
Kasviterraarioihin ja joskus kukkaruukkuihinkin saniaisten itiöitä päätyy usein vahingossa, sillä ne ovat lähes mikroskooppisia ja leijuvat helposti ilmavirroissa tai kulkeutuvat käsissä. Silloin tällöin sopivan kosteissa oloissa voikin ilmaantua kutsumattomia alkeisvarsikkoja. Niistä ei ole mitään haittaa, ja jos ne saa selviämään aikuisiksi, on mielenkiintoista nähdä, millaisen saniaisen saa. Omaan kasviterraariooni ilmestynyt saniaisenalku saattaa hyvinkin olla jokin adiantumilaji, mutta tarkemmin sitä ei vielä muutaman sentin mittaisena taida pystyä tunnistamaan.

Ituadiantumi.
Viheradiantumi on adiantumeista ylivoimaisesti yleisin, mutta silloin tällöin kaupan on muitakin lajeja. Ituadiantumi (Adiantum caudatum) näyttää perinteiseltä saniaiselta, mutta sen lehdykät ovat pikkuruisten siipien muotoiset. Se tuntuu helppohoitoisemmalta kuin viheradiantumiserkkunsa, mutta viime talvi otti omalla yksilölläni sen verran koville, ettei se ole vieläkään toipunut. Toinen harvakseltaan huonekasviksi tarjolla oleva laji on huntuadiantumi (Adiantum tenerum), joka muistuttaa viheradiantumia, mutta sen lehdykät ovat suuremmat ja viehättävän kurttuiset.

Lauhkean vyöhykkeen adiantumeita, siis lähinnä Pohjois-Amerikan lajeja, myydään toisinaan puutarhakasveiksi. Tutuin niistä lienee tarha-adiantumi (Adiantum aleuticum), joka ulkonäkö tuo mieleen ituadiantumin.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

2 kommenttia:

  1. onko kyseinen kasvi myrkyllinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kysymyksestä, mutta pelkäänpä, etten pysty vastaamaan siihen mitään järkevää. Kaikki löytämäni lähteet puhuvat toisiaan ristiin: yhden mukaan ei ole raportteja minkään adiantumilajin myrkyllisyydestä, toinen sanoo aikuisten lehtien olevan myrkyllisiä, mutta nuorten ei. Kolmas listaa viheradiantumin kissoille turvallisten kasvien joukossa. Näillä tiedoin en ainakaan ihan ehdoin tahdoin jättäisi adiantumia lasten tai lemmikkien syötäväksi, mutta jos se olisi kovin vaarallinen, asia olisi kyllä varmasti tiedossakin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...